Sunnuntai-aamuna velttoilin ja nukuin oikein pitkään. Rauhassa söin aamupalaa ja mietiskelin, että mihinköhän aikaan Elinan olikaan määrä olla lentokentällä. Olin nimittäin yrittänyt asiaa aiemmin viikolla tiedustella, mutta en ollut vieläkään saanut vastausta. Saapumispäivän piti kuitenkin olla juuri tämä kyseinen sunnuntai, joten ihmettelin hieman, ettei neiti vieläkään ollut ilmoitellut itsestään. Lähetin viestin, jossa tiedustelin asiaa ja menin suihkuun. Noin viisi minuuttia suihkuni jälkeen puhelimeni piippasi. Elinahan se siellä oli ja ilmoitti olevansa jo Brysselin lentokentällä! No, ei paniikkia, jos minä selvisin lentokentältä keskustaan omin avuin, eiköhän Elinakin pystyisi siihen. Neuvoin parhaiden kykyjeni mukaan ja kiskoin kiireellä vaatteita niskaan. Eikä mitään ongelmaa, Elina selvisi Gare Centralille ja minä häntä vastaan. Kaikki hyvin! Jäimme tosin ihmettelemään kadonneen tekstiviestin mysteeriä. Elina nimittäin kertoi lähettäneensä minulla aamulla viestin aikataulustaan. Kun tarkemmin muistelin, yhtäkkiä mieleeni palasikin hatara mielikuva, että olisin saanut tekstiviestin joskus ”yöllä”, mutta luulin sen olleen vain unta, koska puhelimestani moista viestiä ei löytynyt. Tosiasiassa olin kuitenkin kai unenpöpperöissäni poistanut viestin lukematta sitä, joten se siitä mysteeristä. :) Mutta tosiaan pointsit kotiin Elinalle, koska niillä suunnistustaidoilla ei ole mikään itsestäänselvyys, että selviytyy paikasta A paikkaan B. <3 :D

Tulimme ensin tänne kämpille hengähtämään hetkeksi ja suuntasimme sitten arkisiin askareisiin, eli minulla oli edessäni ensimmäinen pyykinpesureissu. Olinkin aika pitkään onnistunut vitkuttamaan pyykkäämistä, joten nyt oli kerta kaikkiaan pakko. Puhtaita vaatteita ei yksinkertaisesti enää ollut! Raahasimme pyykkisäkkini lähimpään itsepalvelupesulaan ja aloimme tutkailla koneiden mekaniikkaa. Ei näyttänyt järin monimutkaiselta, mutta ilmeisesti sen verran sormi suussa siinä seisoimme, että joku ystävällinen setä tuli jelppimään ja myi meille ylimääräisen pesupolettinsa. Pyykit saatiin koneeseen ja kaikki sujui ihan hyvin.

Minun oli määrä toimittaa tällä viikolla vihdoin ja viimein learning agreementini koulun vaihtovastaavalle. En ollut järin innoissani journalismin opinto-ohjelman assistentin tapaamisesta, sillä olin kuullut aika epäimartelevia tarinoita kyseisestä naisesta. Irkut olivat käyneet keskustelemassa rouvan kanssa, ja alkoi pikkuhiljaa tuntua, että tämän naikkosen tarkoituksena oli vain tehdä meidän elämästämme hankalampaa. Hän ei halunnut antaa meille kuin muutaman säälittävän opintopisteen koko keväästä, eikä missään asiassa voinut joustaa millään tavalla. Itse en onnistunut edes järjestämään tapaamista, koska hän ei suvainnut ikinä olla paikalla toimistossaan. Lopulta marssin suoraan vaihtovastaavamme Sophien pakeille ja hän lupasi hoitaa asian puolestani. Selvisin siis koko hommasta joutumatta tapaamaan sitä kammottavaa kotkaa. ;)

Pari ensimmäistä päivää Elinan kanssa meni rauhallisissa merkeissä kaupungilla kierrellessä ja laiskotellessa. Keskiviikkona viimein päätimme lähteä ulos. Dj-ystävälläni Alexilla nimittäin oli keikka Le Tavernierissa. Piipahdimme ensin Goupil Le Folissa lasillisella ja jatkoimme siitä matkaa. Musiikki oli loistavaa ja tanssimmekin koko illan. Kaikin puolin erittäin onnistunut ilta. :) Hauskanpito jatkui torstaina, kun esittelin Elinalle tämän ”pahamaineisen” salakapakan ja jazz-jamit. Tosin tällä kertaa ohjelma oli hieman erilainen, koska poikkeuksellisesti ilta oli varattu keikkaileville esiintyjille, joista yksi sattui olemaan ystäväni Jullian. En ole ehkä koskaan nähnyt kyseistä baaria niin täynnä – Jullianilla taitaa olla muitakin faneja kuin kaverit. :) Olimme ahtautuneet tietysti eturiviin, kuten asiaan kuuluu, kun paikan omistaja tuli puhuttelemaan minua. Miksauspöytä oli takanani olevassa komerossa ja omistaja ilmoitti minulle, että olen nyt vastuussa keikan onnistumisesta. Mikäli ääni alkaisi kiertää (tiedätte sen ujeltavan ääneen), minun pitäisi säädellä joitakin nappuloita ja korjata ongelma. Iloisesti hymyillen ilmoitin homman olevan hanskassa ja yritin kuumeisesti muistella, mitä nappulaa pitäisi vääntää mihinkin suuntaan. :D Sinänsä huvittavaa, että omistaja valitsi kaikista niistä ihmisistä juuri minut, ranskaa osaamattoman ja teknisistä laitteista mitään ymmärtämättömän pienen tytön, tähän tehtävään. Mutta luojan kiitos keikan aikana ei ollut ongelmia, joten minun ei tarvinnut koskea yhteenkään nappulaan.

Viisi päivää meni todella nopeasti ja jo seuraavana aamuna Elinan oli määrä lähteä takaisin Suomeen. Reippaana tyttönä Lellu keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja hurautti taksilla lentokentälle vain parin tunnin yöunen jälkeen. Ikävä on jo. <3